torstai, 19. huhtikuu 2012

Veden varassa

Titanicin uppoamisen 100. vuosipäivän kunniaksi maanantaina näytettiin telkassa yksi suurimmista oman aikani elokuvista. Suuri millä tavalla, sen saa jokainen meistä itse määritellä. Kaksi asiaa elokuva jaksaa yhä uudestaan katselukerta toisensa jälkeen nostattaa mieleeni: 1) Olisin mielummin yksi niistä, jotka hukkuivat taivasalla kuin yksi niistä, jotka jäivät loukkuun laivan sisälle, 2) "Älkää olko tosissanne..." kun päähenkilön äitiäkin kannatteleva pelastusvene ei kääntynyt takaisin pelastamaan vedenvaraan jääneitä, ollen esimerkki niistä monesta muusta, jotka menettelivät samoin. Joka kerta... Joka kerta elokuvan katsoessani rukoilen joko enemmän tai vähemmän ääneen veneessä olijoita tekemään oikein, vaan ei kun ei: joka kerta saan pettyä, ja sadat jäätyvät hyiseen mereen avunhuutojen raikuessa.

"Kaveria ei jätetä" on aika yleinen teema niin kirjoissa, elokuvissa kuin elämässäkin. Lähimmäisen rakkautta toitotetaan eri sanoin eri muodoissaan kirkosta ruohonjuuritasolle asti. Se kuuluu moraaliin, se on oikein, ja yleensä se jopa muistetaan ainakin omien henkilökohtaisten tuttavien kohdalla: ystäviä tuetaan, rakkaita ei jätetä varsinkaan silloin, kun elämä on heidät potkinut maahan - ei yleensä edes silloin, kun ko. tyyppi on mielestämme itse aiheuttanut kurjuutensa. Jälkikäteen voidaan taputella itseämme selkään hyvänä ystävänä olemisesta ja siitä, miten mahtavia tyyppejä ollaankaan.

Vaan silti, silti, elokuvan suurennuslasin alle joutuneessa pelastusveneessä oli se hemmetin tyyppi, joka karjui yhteisestä hyvästä (veneessä olijoiden) ja lannisti sen ainoan, joka rohkeasti vetosi muihin ja sanoi ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat: että ehkä pitäisi kääntyä takaisin, kun vedessä kerran kuului räpiköivän vielä joku elossa oleva. Kukaan muu ei sanonut mitään. Päähenkilön äiti istui turkiksessaan siinä vieressä ja vähän ajan päästä kuvaan tuli vedessä pelastusliivin varassa ajelehtiva, kuoliaaksi jäätynyt nuori äiti yhtä kuollut vauva käsivarsillaan. Hyytävä vertaus, hyytävä kuva.

Toki lannistajan puheissa oli perääkin: veden varaan joutuneet epätoivoiset olisivat epäilemättäkin halunneet kaikki turvaan ja niinpä olisivat päätyneet taistelemaan eloonjäännistä, paikasta veneessä. Vene olisi saattanut kaatua. Olisi toki saattanut. Se on totta. Vaan silti... Kuka pystyy elämään loppuelämänsä tietäen, että olisi voinut pelastaa edes jonkun vedessä olleen? Jonkun tyttären/pojan tai jonkun äidin/isän? Sisaren tai veljen? Kuka voi soutaa pois avunhuudot korvissa raikuen? Vaikea kuvitella elokuvaa katsoessa pystyvänsä moiseen.

Toki on eri asia laittaa itsensä likoon täysin tuntemattoman takia. Ymmärrettävää. Miksi riskeerata oma henki jonkun sellaisen takia, josta ei tiedä mitään ja joka ei merkitse henkilökohtaisesti mitään muuta kuin yhtä yksilöä yksilöiden massassa? Koska se on oikein, hemmetti soikoon.

En ole uskonnollinen ihminen, en todellakaan. Ja lähimmäisen rakkauden toitottaminen sellaisenaan on lähinnä ajanhukkaa: "rakastakaa lähimmäisiänne" viitattuna kanssaihmisiin ylipäätään tuntuu kornilta ja sellaiselta, jota ei voi kukaan saavuttaa ellei ole Äiti Teresa. Mutta siinä on kumminkin pointtinsa.

Se, ettei anna toisen hukkua, jos voisi poimia tämän hyisestä merestä.

 

//edit. Sattuipa sopivasti. Toki tässä ilmeisesti syynä oli tiedon kulkeutumattomuus, mutta osui silti aika sopivasti teemaan.

torstai, 19. huhtikuu 2012

Pakollinen esittelyosuus

Kuinkakohan monta kertaa olen katsellut elokuvaa tai tv-sarjaa ja päätynyt ajattelemaan jotain muuta kuin tarinaa itseään... Lukemattomia. Kuinkakohan monta kertaa olen lukenut kirjaa ja huomannut yhtäkkiä miettiväni noin yleensä kirjan inspiroimana elämää ja yksityiskohtia, jotka kirja syystä tai toisesta nosti esiin pienessä mielessäni...

Kuten sanottu, lukemattomia.

Olen tällä viikolla tenttilukemisten taustalla katsellut Sinkkuelämää-sarjaa alusta. Sarjassa on 6 tuotantokautta, jaksoja on Wikipedian mukaan 94. Ja sitä ajatusten tulvaa! Viime viikolla taas luin Sofi Oksasen Baby Janea, kirjaa jonka luin ensimmäisen kerran aurinkoisena pyykkipäivänä keväällä 2009, enkä pystynyt loppupäivänä orientoitumaan tenttimateriaaliin, kun mielessäni pyöri vain fiktiivinen Piki ja hänen todelliset vastineensa, sekä sairaus joka heitä yhdistää. Idea tästä blogista alkoi muodostua.

Sanotaan, että yksi mielenterveyden kriteeri on kyky erottaa fiktio faktasta, todellisuus kuvitelmasta - onko taide siis hulluutta, elokuvat kirjat tv-sarjat runot teatteri sun muut, kun sen päätarkoituksena on hämärtää fiktion ja todellisuuden rajaa, muistuttaa kokijaa siitä, miten kuviteltu on oikeastaan vain kaiku todellisuudesta, sen ehkä vain hieman muunneltu peilikuva? Ehkä, ehkä ei, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään: tässä sitä ollaan, tavoitteena pohdiskella maailman menoa, ihmisiä ja ihmissuhteita, kaikkea mahdollista, fiktion inspiroimana. Olkaamme hulluja yhdessä ja kohdelkaamme fiktion tuotteita hetken faktana.

Tämä hullu on kahdenkymmenen vuoden paremmalla puolella jo oleva yliopisto-opiskelija. Nainen, yllätys yllätys. Persoonana aikamoinen säheltäjä/"hallittu kaaos", mutta toivottavasti sellainen, joka aiheuttaa enemmän naururyppyjä kuin harmaita hiuksia. Huumorintajuinen? Ehkä. Kirjoitustaitoinen? Jäänee nähtäväksi.

Jännittävää, saas nähdä mitä tästä oikein tuleekaan....